keskiviikko 31. elokuuta 2011

Varsovaa, maaseutua, pikkuponeja ja makia



Vietimme muutaman mukavan mutta hektisen lomapaivan Varsovassa. Tarkoituksena oli hiukan hengahtaa 3 paivan 250 kilometrin sykahdyksesta, mutta suurkaupungin syke vie mukanaan. Suunnitelmissa oli muutaman tunnin sykahdys Varsovan lapi Ursunowin  alueelle, missa Magdalena asuu, mutta pyorareitittomina matkaan menikin koko paiva. Olimme Magdalenan pihalla kymmenta vaille kahdeksan illalla, se siita iltapaiva saapumisesta. Magdalena otti meidat vastaan lemppari salaatillani seka savujuustolla, jota loytaa vain itaeuroopasta. Tama sai unohtamaan paivan koettelemukset hetkessa.

Saimme vietya myos pyoran etuvanteen  vihdoin korjaukseen ja nyt pinnat on vihdoin vaihdettu ja pyora kunnossa. Kavi myos tuuri silla korjaamon omisti Magdalenan tuttava ja saimme mojovan 70% alennuksen korjauksesta. Kiersimme Varsovan pakolliset nahtavyydet, mutta ehdimme myos istumaan monissa Varsovan kahviloissa, lattea lipittaen seka nauttimaan puolan tarjoamista herkuista, kuten pierogeista. Kaupungissa rentoutuminen ei kuitenkaan onnistunut ihan suunnitelmien mukaan ja lahtiessamme olo oli yhta uupunut kuin saapuessa, kun olimme sykkineet Varsovassa paikasta toiseen.

Lahdimme jatkamaan matkaa heti tiistai aamuna, silla kaupungista poistuminen vie 4,5 metrisen pyoran kanssa aikaa. Reitti loytyi yllattavan helposti, eika matkaan tuhrautunut talla kertaa niin paljon aikaa, koska olimme kahlanneet Varsovan jo suurimmaksi osaksi lapi. Pian jo istuimme Varsovan laidalla kahvilla keraten voimia matkan tekoon. Paadyimme n. 50 kilometrin paahan, Grozekin pikkukaupunkiin vasyneina kaupungin sykkeesta, ainoana toiveena paasta nukkumaan. Kaupungissa odotti hotelli, joka naytti meidan budjetillemme hiukan liian kalliilta ja paatimme kiertaa kaupunkia, josko sielta loytyisi jotain edullisempaa majoitusta.

Muutamien vinkkien avulla loysimme mukavan oloisen majoituksen, mutta tepsuteltuani onnellisena respaankavikin ilmi etta kaikki huoneet ovat taynna. Kuten myos kaikki kaupungin hotellit ja hostellit, eika leirinta-aluetta ole lahimaastossa. Seuraavaan kaupunkiin oli matkaa yli 50 kilometria ja kello naytti seitsemaa. Lahdimme viela yrittamaan yhta motellia, paikallisen urheilustadionin majoitusta, mutta sekin oli taynna. Espanjalaiset olivat tulleet sankoin joukoin lomailemaan Grozekin pikkukaupunkiin alkuviikosta, eika missaan ollut tilaa.

Respan tadin kanssa ei tietystikaan ollut yhteista kielta, mutta puola-englanti sanakirjan kanssa usea vierailu respassa sai ilmeisesti tadin heltymaan, seka kahden surkean ilmeen nakeminen. Kohta minua vietiin jo kadesta pitaen katsomaan pukuhuonetta. jossa voisi nukkua. Muuta vaihtoehtoa koko kylassa ei ollut joten sanoimme tadille kylla, me nukutaan sitten pukuhuoneessa. Asioiden selvittaminen ilman kielta on aikamoista sekamelskaa, mutta pieni puola-englanti sanakirja on hiukan auttanut. Myos saksalla on parjannyt monissa paikoissa, silla varsinkin vanhempi vaki puhuu sujuvasta saksaa.




Odottelimme tovin respassa pukuhuoneen vapautumistaja kuin ihmeen kaupalla yhtakkia tati veikin katsomaan huonetta. Yksi huone vapautui yllattaen ja huomasimme mussuttavamme iltapala Croissantteja omassa huoneessa. Seuraavana paivana meita odotti rengasrikko ja ukkosmyrakka, mutta loysimme mukavan maaseudun majoituspaikan, agroturistikan. Vietimme siella myos yhden sade/ukkospaivan antaen jaloille niiden kaipaaavan levon. Majoituspaikassa oli myos muuan utelias pikkuponi, joka yritti syoda niin pyoranrengasta kuin ilpon kenkia, ja tehda muita pikkupahuuksia. En ole koskaan oikein tehnyt tuttavuutta ponien kanssa ja totesin lauseen 'Tse,poni,tse!' hyodyttomaksi. Myoskaan 'Puss puss poni, taalla on ruohoa!' huutelu ruohotuppo kadessa keskella viherikkoa ei toiminut. Lopulta puskin ponia pois teltan luota (ja poni myos valilla minua) mutta poni saatiin takaisin aitiponin luokse laitumelle. Se poneista.

Puolalaiset ovat olleet kaikin puolin ystavallista ja avuliasta kansaa, touhukasta myos silla tuntuu etta kaikilla on jokin pikku korjausprojekti meneillaan. Olut myos nayttaa maistuvan naille vahan tuhankin hyvin, vahan valia nakyy maalaisteiden pientareilla kupsahtanut seta huurteisilla paivaunilla tai joku nostamasta paata ojasta tujussa humalassa. Yritimme myos sunnuntaina majoitautua agroturistikaan, mutta majoituspaikan pitajat olivat niin tujussa humalassa etteivat pystyneet ottamaan meita vastaa. Samalla he yrittivat epatoivoisesta paimentaa neljaa lehmaa, ei siitakaan tosin nayttanyt oikein tulevan mitaan. Todennakoisesta he luulivat meita hallusinaatioiksi, tandempyorahokotys heidan portilla, ei kai nyt oikeasti.

Nyt olemma vihdoin saavuttaneet Krakovan (jonka eteen sai tosissaan polkea, seutu alkaa olemaan aikamoisen makista )ja saa on mukavan aurinkoinen mutta vilpoisa, viime viikon +35 asteen helteet olivat niin kamalia ettei matka oikein taittunut.  Nyt muutama yo Krakovassa, oma pikku hostelli vanhassa kaupingissa (muita asukkeja ei ole) ja kerata voimia viimeiseen taitokseen kohti Prahaa. Nyt nauttimaan Krakovasta, auringosta ja lemppariksi muodostuneesta omena-minttumehusta!

Omenaminttumehuterveisin,
Laura

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Puolassa on lehmia




Yritan lukea kirjaa. Laitan korvatulpat. Sataa. Yritan uudestaan aloittaa kirjan lukemisen, ei onnistu. Toisella puolella telttaa oleva auto luukuttaa tasaista 140 iskua minuutissa lyovaa teknohittia, jota kuorruttaa autotunella kohdilleen laitettu helea naisaani: "I need you now, the distance is killing me, I want you to take me round and round", ja jotain muuta yhta sielukasta. Toisella sivulla vinkuu ilmapumppu, sellainen kasin toimiva, joka tulee Jyskista ostetun ilmapatjan mukana. Kuinka monet kerrat itsekin viihdytin naapureita Kampissa samalla sinfonialla kun en jaksanut pumpata kavereille patjaa valmiiksi ennen juhlimaan lahtoa. Joku rajahtaa. Pumpun vinkuna jatkuu, joten aani taisi lahtea ukkosesta, joka on taas tulossa tervehtimaan telttailijoita. Mika taydellinen hetki palata ajassa taaksepain ja karata ajatuksissa pois taalta Puolalaiselta leirintaalueelta, jossa lauantaita juhlitaan kuin meilla juhannusta.

Baltia saatiin kunnialla hoidettua, joskin Liettuassa paasimme vihdoin nauttimaan viikon annoksen sadetta ja vastatuulta. Harvemmin kay kateeksi karavaanareita tai automatkaajia, mutta taytyy myontaa, etta muutaman sadekuuron aikana katseeni jai kaihoisasti tuijottamaan autojen takavaloja. Riikan Hotel Latvian 26.kerroksen coctail-loungessa vietetyt hetket tuntuivat kovin kaukaisilta. Huomasin jossain vaiheessa haaveilevani jeepista, jossa on teltta katolla. Naita ihmeellisia vekottimia on nakynyt kaksin kappalein ja minua suuresti mietityttaa minka ihmeen takia se teltta on laitettu sinne katolle. Valttyyko siella leijonan ruuaksi joutumiselta vai onko idea siina, etta voi nukkua vaikka suon paalla jos huvittaa? Niin tai nain, jotenkin hienoja nama hokotykset ovat ja tuollaiset superselviytyjamaasturit nayttavat yhta eksyneilta perus leirintaalueella kuin me valtatienlaitaa polkiessa. Sade jatkoi yltymistaan ja matkaa Kaunasista Alytukseen oli viela reilusti jaljella. Paatimme, etta jaamme seuraavaan majapaikkaan, joka vastaan tulee.

Noin minuutti tasta tuli vastaan kyltti, jossa oli sangyn kuva. Kiitos. Hetken ympyraa pyorittyamme menimme kysymaan huoltoasemalta, missa se majapaikka oikein lymyilee. Selvisi, etta huoltsikalla oli huoneita ylakerrassa. Katselimme taivasta ja se naytti suunnilleen samalta kuin Independence Day -elokuvan kohtauksessa, jossa emoalus saapuu rankaisemaan telluksen asukkeja. Huone oli ok, joten paatimme jaada tanne yoksi. Huoltoasemalla yopyminen tuntuu juuri niin oudolta kuin se kuulostaakin. Koko ajan oli sellainen vahan vaivaantunut olo, etta mita ihmetta me taalla teemme. Tarvitsin oluen paastakseni yli ymparilla vellovasta hammennyksesta.
Seuraavana paivana poikkesimme Alytuksessa ja totesimme onneksemme ettemme menettaneet mitaan kovin suurta. Kaupunki vaikutti suhteellisen tylsalta teollisuuskaupungilta ja ei varsinaisesti kutsunut luokseen. Jotta pysyisimme draaman kaaressa, piti Liettualle saada onnellinen loppu. Loysimme rajakaupunki Lazdjaista hotellin torin laidalta, josta irtosi kamppa kahdella huoneella, parvekkeella, parkettilattialla ja mustalla nahkasisustuksella varustettuna. Kylla kelpasi katsella sadetta ulkona. Muuten Lazdjaista ei ole juuri mitaan erityista mainitsemista, paitsi torin alue, jota ymparoi kaupungintalo, kirjasto ja hotellimme. Kaikki naista rakennuksista oli maalattu possunvarisella maalilla ja ei jaanyt epailystakaan mihin taman kaupungin ehostusbudjetti oli kaytetty.

Puola odotti seuraavana paivana kiltisti muutaman peninkulman paassa. Rajanylitys kavi taas vahan turhan helposti, schengelin sopimus on kylla vienyt kaiken jannityksen naista merkittavista hetkista. Muutama rajatarkastaja pyorimassa kopin ymparilla ja joku tonkimassa Bulgarialaisen mustan mersun takakonttia. Jostain syysta mietimme kuinka helppoa olisi "pyoramatkaajana" karrata vaikkapa kokaiinia ympari Eurooppaa. Kai namakin ajatukset olivat positiivisia siihen verrattuna, etta yleensa mietimme erilaisia ruokia tai mita soisimme kaikkein mieluiten juuri nyt.

Puolasta tuli ensimmaisina hetkina karttaa katsoessa mieleen, etta tama on oikeasti iso maa, ja 1:700000 kartta on ihan liian epatarkka. Tama konkretisoitui myos samana iltana kun huomasin jossain vaiheessa, etta olimme tehneet aika tarkkaan ympyranmuotoisen lenkin. Pikkuteilla suunnistaminen ei enaa onnistunut samanlailla kuin Baltiassa, jossa teita oli sen verran harvakseltaan, etta eksyminen oli melkein hankalampaa kuin perille paasy. Nyt oli mahdollista valtella paateita ilman, etta tarvitsee kierrella kasittamattomia matkoja pikkuteita, joiden kunto oli pahimmillaan yhta huono kuin omani ennen matkaa. Tunsin pienen omahyvaisen virnistyksen nousevan kasvoilleni. Illasta loysimme onneksi mukavan campingalueen pienen jarven rannalta, jossa kirsikkana kakun paalla harjoitteli joku nuorten sinfoniaorkesteri, tarjoten livemusiikkia perjantai-illan ratoksi.
Pistaydyimme Augustowissa seuraavan paivan ja teimme samalla periaatepaatoksen: Ei enaa yhtaan citycampingia. Miksi? Koska ne ovat yhta mukavia yopymispaikkoja kuin saunanlaude juhannusyona, kun ole unohtanut sulkea oven niin, etta hyttyset syovat sinua elavalta. Augustowin citycampingissa aloitin taman blogitekstin kirjoittamisen ja alussa fiilistelemani teknon jyskyttaminen ei ihan heti loppunutkaan. Sateen yltyessa "naapurimme" paatti olla autossa juomassa olutta ja pitaa rotiskoansa kaynnissa, jotta akusta riitti virtaa subwooferille. Mietin miksi ihmeessa tata ei voisi harrastaa omalla pihalla ja toivoin, etta pakokaasu tuudittaisi minut sikeaan uneen. Ei tuudittanut.

Syy tahan juhlimiseen selvisi seuraavana paivana. Oli kesan viimeinen pitka viikonloppu ja kaikilla oli kiire paihtymaan tai hakemaan lisaa paihtymystarvikkeita. Jaimme Dolistowoon yoksi ja paatimme pitaa paivan lomaa pyoran selasta. Loytyipa viela mukava agroturistika paikka, joka on konseptina B&B tyyppinen ratkaisu. Maksat 3-5e, lyot teltan pystyyn, kaytat talon wc:ta/suihkua, pollit omenoita puista, valikoit tuoreita vihanneksia kasvimaalta, lyot nuotion pystyyn missa kuullottelet herkkuja ja mika parasta, saat yleensa olla rauhassa. Ihan parasta. Bileet oli toki viela taallakin, koska oli juhlien viimeinen paiva. Tama kokoonpano vaikutti kuitenkin suht rauhalliselta bandilta. Illasta kun olimme ruuan jalkeen hiipimassa telttaan nukkumaan, paatti eras herrasmies pyytaa meidat nuotiolle istahtamaan heidan seuraansa. Lauran sanottua muutaman sanan Puolaa alkoi vodkalaseja sadella suuntaamme. Yritin kayttaa oman valttikorttini ja fiilistella ainoaa puolalaista bandia (Paprika Korpsia), jonka tiedan. Emme ehka paatyneet ihan samalle taajuudelle keskustelussa, koska seuraavaksi kadessamme oli suolakurkut ja seta hoki vieressa: "Nie Paprika."

Lomapaivamme ei paatynyt ihan lomailuksi kun huomasimme vuokranneemme kanootin ja meloimme iltapaivan pitkin kansallispuiston jokea. Kanootilla olisi varmasti hauska matkustaa, vaikkapa jonkun pienen ja mukavan maan halki. Laitetaan se toteuttamattomien "hyvien" matkaideoiden laatikkoon. Seuraavina paivina B&B paikkojen maara romahti ja "jouduimme" viettamaan yot hotelleissa tai mokeissa kun telttapaikkoja ei vain tullut vastaan, vaikka paivamatkat lahentelivat jo kolminumeroisia lukuja. Varsovasta taytyy etsia erinakoisia karttoja, jotta jatkossa yopymispaikan etsiminen muuttuisi hiukan helpommaksi.

Muina kohokohtina viime paivina oli kasittamattomien hyvien pienten maaseutureittien kruisailu kauniilla saalla, musiikin soidessa kuulokkeista ja samalla hevoskarryja vaistellen. Ne ovat varmasti niita hetkia, joiden takia matkakuume tulevaisuudessa iskee aina silloin talloin kovaa. Sateet ja muut huonot jutut unohtuvat ajan saatossa, mutta hyvat muistot sailyvat jostain syysta yllattavan pitkaan. Ensimmaista kertaa taman matkan aikana kuljimme myos vartijasaattueessa kun nama parimetriset mohkaleet lahtivat auton kanssa nayttamaan meille hotellia pienesta kaupungista, josta puuttuivat opastekyltit tai muut informantit. Hirveinta vahaan aikaan oli Varsovaan tulo, seka sen lapiajaminen Lauran kaverin Magdan luo. Tata kaameutta saesti viela alyton ykkosmyrsky ja valilla oli itku lahella. Nyt lomaillaan kuitenkin rauhassa viikonlopun yli taalla ja sitten alkaa vaellus Krakovaan, jossa mietiskellaan mita reittia sitten lopulta mennaan Tsekkeihin. Paalle 1700km on mittarissa, fillari taas huollossa ja me kaipaamme lomaa, joten Varsovasta lisaa sitten kun aika on siihen kypsa.

Pahoittelut hitaasta blogin paivitystahdista, mutta netit ovat olleet suht harvassa maalla. Yritetaan paivittaa tata taas kun se vain on mahdollista.

Terveisin
-Ilpo

tiistai 9. elokuuta 2011

Pyorateiden ihmemaa Liettua


Siauliun yrttitarhan huomasta oli syyta istahtaa tandemin selkaan ja jatkaa matkaa. Piipahdimme Siualiaussa viela muistomerkilla, ristien kukkulalla, Kruzui Kalnasilla, missa on tuhansia ja tuhansia risteja. Paikalla nakyi piipahtavan ihmisia niin ilon kuin surunkin merkeissa, tuomassa oman ristinsa ja toiveensa ristin mukana.

Lahdimme kiertamaan pienempia teita, silla paahtaminen isommilla teilla on puuduttavaa ja hermoja kiristavaa. Tiet Leittuassa tuntuvat olevan hyvassa kunnossa, seka yllatykseksi on tullut vastaan monia hyvakuntoisia pyorateita, joita tandemilla on ilo kiitaa.



Pienten teiden ilona on ollut pienet maalaiskylat, joissa on syksyn sato on valmiina ja ihmiset myyvat kadulla tuoreita luomuvihanneksia pikkuhintaan. Iltaisin on mukava puuhastella iltapalaa lahikylan tarhalta ostetuista kurpitsoista, tomaateista ja sipuleista. Aijai!

Nyt vietamme paivan Kaunasissa, paadyimme yopymaan kaupungin leirinta-alueelle, ei ehka sielukkain paikka, silla sivulla on sahkoaita ja toisella paahtaa moottoritie lentokentalle. Paikkana hiukan synkka, ainakin edelliseen  verrattuna missa yovuimme kotikampingissa, tomaattiviljelman kupeessa, missa kanat juoksivat vapaana ja perheen pentukoira yritti jopa karata meidan matkaan lahtoaamuna. Huomenna lahdemme jatkamaan matkaa Kaunasista kohti rajaa ja haaveena on paasta muutaman paivan paasta Puolan puolelle. Ilmassa alkaa olemaan syksyn tuntua, aurinko ei ole enaa niin polttava ja yosade ropisee mukavasti telttan kattoon.

Syksyn tuulia nuuhkien, Laura

perjantai 5. elokuuta 2011

Viimeista viedaan, ainakin Baltian osalta

Latviasta ollaan siirrytty Liettuan maaperalle ja sen tuntee kukkarossa, etta ahterissa. Viron jalkeen rantoja alkoi tulla kiitettavasti vastaan, saali vain etta oikeastaan joka ilta kun loydettiin hyva leiripaikka, paatti myos sade ja ukkoskuuro tulla tervehtimaan. Riikassa oli hauskaa etenkin syominen, ja juominen. Jos jotain muistan lapsuuden Euroopan matkoilta disneylandin ja tosi siistien minigolfkenttien lisaksi, on se raviolien taivaallinen maku. Jos silloin olisin tiennyt, etta Ita-Euroopassa mutustellaan viela tasta "tuunattua" herkkua eli pelmeneja, olisi haaveenani varmasti ollut muuttaa Neuvostoliittoon Ruotsin sijaan. Turha varmaan mainita, etta muutaman kerran Pelmeni XL pikaruokalassa syotyani olin liikuntakyvyton.

Kaupunkilomailu sai taas hetkeksi jaada kun tie kutsui, ja talla kertaa sen kutsun oikein tunsi. Viro osottautui todella loistavaksi pyoramatkakohteeksi, mutta samaa ei voi kylla sanoa Latviasta, ainakaan meidan reittivalinnoilla. Pelkastaan Baltiaa kiertamalla olisi helppo kadottaa 10 viikkoa, mutta meidan pitaisi ehtia muuttokuorman kanssa viela Prahaan ennenkuin "tyot" alkavat. Tasta syysta paatettiin jattaa rantareitti rauhaan ja ottaa vahan suorempi linja Riikasta eteenpain. Jotenkin ristiriitaisia fiiliksia tuli kun mentiin kohti Jelgavaa, lahinna siita kuinka karseassa kunnossa tiet olivat ja kuinka prameita kieseja niilla liikkui. Jotain omituista Latviassa on. Ehkapa maalla on talla hetkella muutakin mietittavaa kuin pyoramatkailijan tarpeet tai teiden huolto silla maasta puuttuu talla hetkella hallitus ja pankit ovat paikallisten puheiden mukaan konkurssikypsia. Jannia aikoja edessaan muuallakin kuin kotosuomessa.Piipahdimme viela nopeasti Jelgavassa ennen Liettuaan siirtymista, jossa illalla vahan jannitysta muuten rauhallisella camping alueella tarjosi puuksi pukeutunut ihminen, joka keraili kaikenlaista maasta. Hetken kerailtyaan han istahti aina puunjuurelle jokottamaan, kuin puu hanen vieressaan. Viron jalkeen tuntuu, etta kaikki leirinta-alueet omaavat jonkun teeman, Jelgavan lahella se oli tomaatti. Tomaattien lisaksi alueella oli mieleton maara spedelinkoja. Valitettavasti alue meni kiinni ennen kuin ehdimme sisaan. Ehkapa erilaiset paino/ikarajoitteet olisivat sulkeneet meidat muutenkin huvittelun ulkopuolelle.
Aamulla tuhlailimme viimeiset latimme kahviin ja mihinkas muuhun kuin tomaatteihin. Viimeinen siirtyma rajalle valtatie A8:san laitaa oli niin kauhea, etta itku oli lahella. Perakarry pomppi siihen tahtiin, etta siella olisi tarjolla bloody maryt kun sen seuraavan kerran avaisi. Juomatauoilla silmailin epauskoisesti karttaa, mutta muutakaan reittia ei tullut vastaan, joten paatimme ajaa "piennarta" niin pitkaan kunnes paasisimme jollekkin pienemmalle tielle. Se taytyy kylla mainita, etta tahan mennessa latvialaiset auto/rekkakuskit ovat olleet ehdottomasti kohteliaimpia. Tassa mielessa puhe Baltian hullusta liikenteesta on osottautunut myytiksi. Autot kylla ohittelevat toisiaan aikalailla kahjon nakoisesti, joten ehkapa auton ratissa tahan hulluttelun makuun paasisi paremmin osalliseksi.

Juuri kun olin valmis heivaamaan pyoran makeen, tuli vastaan Liettuan raja. Kun odotin tien muuttuvan entista royhkeammaksi, vastassa odottikin silea asvaltti, leveat pientareet ja hetken kuluttua jopa pyoratie.Voi kuinka pienet asiat joskus tekevatkin onnellisiksi. Ajoimme Joniskisiin ja toivoimme loytavamme infopistee, joka opastaisi meidat lahimmalle telttailupaikalle. Infopistetta ei kuitenkaan koskaanloytynyt ja paatimme istua horppimaan kahvit terassille paremman suunnitelman puuttuessa. Iloksemme virallisen kahvilahintaindikaattorin mukaan olimme taas kohtuullisen hinnoittelun maassa, (minulle) yllattavan kalliin Latvian jalkeen. Samalla huomasimme olevamme taysin kielitaidottomia Viron suomieestifuusio sonkkayksen ja Lauran auttavan Latvian taitojen jalkeen. Kohtuullinen venajantaito olisi varmaankin sita kuranteinta kamaa naissa maissa. Englantilainen kulttuurikolonialismi toki tekee hyvaa tuloa tannekin, mutta talla hetkella englannista on apua lahinna nuoremman vaeston kanssa asioidessa.

Latet mahassa paatettiin polkea siihen asti kunnes joku majapaikka tulisi vastaan. Paiva alkoi kaantya illaksi ja samalla vastaa ilmestyikin hotellin. Taman teemana oli puiset tontut ja haat. Tama vaikutti tarpeeksi oudolta yhdistelmalta ja haasviitti oli sangen kohtuullisesti hinnoiteltu, joten ei muuta kun kamat levalleen. Hauskaa on se, etta nykyaan Laura viihtyisi parhaiten teltassa ja itse nukun ihan mielellaan sisalla. Ennen matkaa tilanne oli jotakuinkin toisinpain.
Aamusta kun lahdimme taas moykyn kanssa matkaan tuli heti vastaan sympaattisen oloinen leirintapaikka. Miksi ne tulevat aina aamulla vastaan eivatka koskaan silloin kun niita illalla kuumeisesti kaipaa? Pahaa karmaa sanoisin, jos olisin yhtaan enemman uudelleen syntymiseen pain. Siauliauihin tupsahdettiin jo hyvissa ajoin ja tarkoitus oli lepailla pari paivaa tassa pienessa hansakaupungissa. Vihdoin loytyi myos telttailupaikka ilmaan mitaan helvetillista teemaa.

Seuraavana paivana lahdimme kiertelemaan kylille tarkoituksena koluta pyorakorjaamo, valokuvamuseo, kasityo/koruliike ja fillarimuseo. Koruliike oli kiinni ja valokuvamuseo remontissa, on varmasti vaikea kuvitella kumpaa osapuolta harmitti enemman ja kumpaa vahemman. No aluksi fillariliikkeeseen, jossa alkoi kasienhuitomisjuhlat. Olin jo aikaisempana paivana puhunut jonkun mekaanikon kanssa puhelimessa, joka puhui kohtuullista englantia. Tama henkilo on minulle vielakin taysi mysteeri. Sen sijaan asiakas liikkeessa elehti siihen suuntaan, etta han korjaa koko hoidon ja pian Lauran sijasta tandemin takapenkilla istui 10-vuotias "korjaajasedan"poika ja Laura hyppasi ukkelin auton kyytiin.Poika selkealla liettualla huuteli ajo-ohjeita ja hymysta paatellen piti ajamisesta eniten silloin kun mittari naytti lukemia 30kmh paremmalta puolelta. Korjaajasedalla oli kuin olikin pieni paja ja sinne paadyimme koko konkkaronkka. Tomerasti han kavi etuvanteen kumppuun ja poika lahti samalla nayttamaan meille lahinta kauppaa, jotta kuivat suumme saisivat hiukan virvoiketta. Kun palasimme takaisin oli pyora jo melkein nipussa. Yritin selittaa, etta pinnojen jarjestys oli vielakin vaara ja etta normipyorassa se varmasti kestaisi, mutta tandemissa kolme ristiin puolaus olisi hyva olla edessakin. Se oli aavistuksen liian hankalaa ilman yhteista kielta. Kun aloin kaivamaan kuvetta alkoivat sedan kadet taas heilua ja suusta tuli ulos: "Neet, neet, turist." Ja pian han kaivoi viela pari varapinnaa matkaan mukaan seka hymyili maireasti.

Pyoramatkaajat ovat Viron jalkeen vahentyneet radikaalisti ja tama oli kai jo jokin merkki siita ettei fillarimatkaajat ainakaan ole sedan paaasiallinen tulonlahde. Hokotys tuntuu muutenkin alkavan kiinnittaa enemman ihmetysta, varsinkin vanhusten ja nuorten keskuudessa. Vanhukset pyorittelevat paataan ja teinit huutelevat todennakoisesti jotain pilkkahuutoja, onneksi emme ymmarra niita. Fillarimuseossa ihmetytti taas se miten paljon rumemmaksi normaalit kaupunkipyorat ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet.Ehkapa ajan kuluessa nama modernit fillarit alkavat miellyittamaan silmaa ja paikkallisten pyoratehtaiden haviaminen ja niiden siirtyminen Taiwaniin tuntuu hyvalta muutokselta. Kehityshan on aina hyvasta vai miten se meni.

Muuten matkallaoloon alkaa pikkuhiljaa tottua ja rutiineita rikkovat lahinna makuualustan, ajopaidan seka renkaan rikkoutumiset. Leirintaalueen vieressa sattui olemaan yrttitarha, joten otamme taas pari paivaa lomaa yrttiteen merkeissa, pyykkia pestessa, aparaatteja huoltaessa ja nettiasioita hoitaessa. Sialiausta matka jatkuu pikkuteita pitkin, ehkapa Kaunasin kautta Puolaan, kun aika on siihen kypsa. Loppukaneettina voisin antaa oman suosituksen teltan valintaan. Kirkkaan oranssi teltta on varmasti helppo loytaa helikopterilla vuoristosta, mutta sen lisaksi etta se on hatatapauksessa hemmetin vaikea naamioida, houkuttelee se myos lahiseudun kaikki hyonteiset koolle. Jos et ole hyonteistutkija tai vuoristovaeltaja, ala osta kirkkaan oranssia telttaa.

-Kiittaen ja kumartaen,
-Ilpo

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011




Muutama kuva matkan varrelta jotka eivat ehtineet askeiseen koneen kaatuessa.

Highway or no way

Parnun puutarhamajasta lahdimme kihnuttamaan (korjatuin takavantein) kohti Latviaa pitkin Via Baltican pikkuruista pientaretta. Tie ei ollut mikaan pyoramatkailijan unelma, rekat paahtoivat ohi tuhatta ja sataa pienten tandemistien ohi. Viirikin katosi jossain Via Baltican alkumetreilla, mutta onneksi vastaan sattui sekatavara kauppa ja nyt poljen onnellisena halarinoranssi huomioliivi yllani.

Saavuimme Latviaan ja takana oli n. 700 kilometria. Vietimme muutaman yon leirinta-alueilla meren rannassa, mutta harmiksi ukkosmyrakat saapuivat juuri kun saimme leirin pystyyn, ja kyyhotimme teltan sisassa myrakkaa ihmetellen.Vastaan tuli mita merkillisimpia venalaisia lomakylia (ilmeisesti latvialainen kasitys leirinta-alueesta)armeijan ampuma-alue (leirinta-alueen kyltti). Vietimme yhden yon jopa tienvarsi hotellissa, kun olimme polkeneet tuntikaupalla leirintaalue kylttien perassa,etsimassa telttapaikkaa ja ukkosmyraskan saapuessa paatimme luovuttaa.

Saavuimme Riikaan sadepilvien saattelemana, mika oli mukavaa vaihtelua paahtavalle auringolle. Teimme kerrankin hyvan reittivalinnan saapuessamme kaupunkiin ja matka sujui moykyn kanssa ilman suurempia ongelmia keskustaan asti. Riemusta hihkuen olen kiikuttanut Ilpoa katsomaan vanhaa kotikatuani ja kouluani, syomaan parhaisiin neuvostohenkisiin ravintoloihin ja mukaviin pikku kuppiloihin. Eilen istuimme iltaa Sintijan kanssa vanhassa kaupungissa ja tanaan junailimme itsemme Jurmalaan ihmettelemaan Venalaisia new wawe laulukilpailuja, jotka olivat sangen suositut. Harmiksemme emme nahneet juurikaan glitteria ja glamouria.

Huomenna matka jatkuu kohti Jelgavaa, jonka jalkeen siirrymme Liettuan puolelle. Tahtia on hiukan kirittava, jotta ehditaan ajoissa tsekkeihin. Cau cau!


L

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Lomaa matkalta

Virossa piti olla about viikko, mutta eihän se aika mihinkään riittänyt. Olin jo unohtanut, että fillarilla reittisuunnittelu ei toimi ihan samanlailla kuin vaikkapa automatkaillessa tai julkisia käyttäessä. Via Baltican pientareella ajaminen on suunnilleen yhtä nautinnollista kuin aloittelevan rumpalin pöytärummutusharjoitusten kuunteleminen. Matka on kuitenkin taittunut mukavasti ja illat olemme saaneet viettää erilaisissa ympäristöissä, yleensä takavannetta korjatessa. Vaikka nörttinä saankin jonkinlaisia ilon kokemuksia pyörien huoltamisesta, matkalla moinen puuhastelu ei ihan hirveästi kiinnosta. Nyt junamme on ihan oikeassa huollossa ja toivottavasti tähän blogiin voi jatkossa kirjoitella muutakin kuin lukumääriä katkenneista pinnoista.

Mitäs kaikkea sitä sitten on viimeisen päivityksen jälkeen sattunut. Palattiin Muhun saaren kautta takaisin mantereelle Virtsuun. Vähän omituista oli se, että merta nähtiin oikeastaan vaan satamissa. Reittimme mukailee rannikkoa ainakin Latviaan asti, joten toivottavasti meidät jossain vaiheessa palkitaan eeppisillä rantamaisemilla. Päätimme jäädä Virtsun lähelle yöksi paikkaan, jossa keskellä oli tuulimylly ja sen vierellä kiireinen omistaja. Bonuksena paikassa oli hauska mummeli, joka oli ilmeisesti omistajan äiti. Telttailu ei ollut sallittua, joten saimme kusenhajuisen mökin omaksemme. Pian selvisi miksi omistaja oli kiireinen ja pienessä humalassa. Hän oli päättänyt haukata vähän isomman palan kakusta ja pyöritti yksin (äiti auttoi tiskaamisessa) 20 hengen täyshoitolaa. Kokkasi, lämmitti saunaa, pesi pyykkejä, viihdytti vieraita, toimi tuulimyllyyn tehdyn sviitin orjana, dokasi ja siivosi meidän kusenkatkuisen "hätävessan". Paikan voisi varmaankin luokitella luksuskategoriaan ja aluksi emme tunteneet oloamme kovin kotoisaksi. Varsinkin kun omistaja tuntui olevan keskittynyt kokkaamaan virolaisille liikemiehille illan pöperöitä.

Päivän kääntyessä illaksi huomasin kuitenkin olevani omistajan asunnossa keittelemässä riisejämme ja kohentamassa eestinkielentaitojani mummelin seurassa. Laura grillaili samalla meille illan gourmet herkut nuotiopaikalla. Olimme jo menossa nopeasti mökkiin herkuttelemaan illan menu eli chicken wingsejä ja riisiä kun kaukaa kuului ääni: "Tulke tänne!" Seuraavana huomasimme istuvamme illallispöydässä riisilautastemme kanssa pyöräilyvaatteet päällä muiden asukkaiden ympäröimänä. Sinä heidän syödessään neljän ruokalajin herkkuja tuli jokseenkin sellainen olo kuin lämppäribändillä, jolle yleisö alkaa buuaamaan. Ei kovin miellyittävä hetki, mutta poiskaan ei kehdannut lähteä.

En tiedä näytimmekö sitten niin säälittäviltä vai mikä sai isännän sydämmen huokumaan, mutta samalla kun hän tarjoili muille vieraille illallista, ilmestyi pöytäämme leipää, mehua ja ruuan päätteeksi briejuustoa kirsikkahillolla. Silmän vinkkaus kertoi ettei näitä murkinoita näkynyt laskussamme. Illasta mummo pyysit meidän vielä sisään, jotta saimme jättää likamme taaksemme heidän hierovassa suihkussaan, jossa oli radio. Mökkikin jo tuoksui illasta raikkaalle ja sikeän unen katkaisia ainoastaan kova ukkosmyrsky. Aamulla sama meno jatkui kun kahvia keittäessämme mummo tuli lautasen kanssa viereemme ja sanoi: "Syöpi." Pienikokoinen mummo oli kähveltänyt sviittivierailta meille vähän pannukakkuja kirsikkahillon kera tietenkin. Vesipullot täytettyämme olimme valmiit kiittämään vieraanvaraisuudesta ja jatkamaan matkaa.

Olimme aistivinamme Tallinnan loisteen ja leppoisan saaristolaistunnelman häviämisen Virtsun ja Pärnun välillä. Vaikea sanoa mikä muuttui; oliko se neuvostohenkisten kauppojen lisääntyminen, monien alkoholistien näkeminen, vai joku muu, mutta jokin ilmapiirissä selkeästi muuttui. Päätimme jäädä seuraavaksi yöksi puoleenmatkaan Töstamaalle Ermistun järvelle yöksi. Päivällä oli todella painostava ilma ja ajattelimme vähentää yöllistä pelon määrää ottamalla mökin, jos vain sellaisen löytäisimme. Ja mökkihän löytyi, vielä ihan järven rannasta.

Kävelimme leirintäalueelle sisään ja lähdimme etsimään respaa. Takanamme joku kadunmies huuteli: "Nice to meet you!" Respa näytti hylätyltä ja muutuimme hetkeksi kysymysmerkin muotoisiksi. Yllättäen kadunmies osottautuikin paikan omistajaksi ja jos edellisen paikan omistaja oli ollut pienessä sievässä, niin tämä landlord oli kyllä ihan silmittömässä tuubassa. Katsoin kelloa ja se näytti viittä.

Paikka näytti päivän valossa ihan kohtuulliselta ja kun landlord oli vielä ilmeisesti nousuhumalan puolella päätti hän kolmen minuutin hiljaisen mietintähetken ja vaappumisen jälkeen tarjota mökin puoleen hintaan. Diili oli tehty ja menimme uimaan, osin paetaksemme hellettä osin landlordia, jolla olisi varmasti riittänyt tarinoita niin kauan kuin silmät vain pysyisivät auki. Illan hämärtäessä alkoi totuus käydä ilmi. Mökki oli kaameassa kunnossa. Vessat oli tyhjennetty varmaan viimeksi Viron itsenäistymisen aikoihin, suihkuja ei tainnut enää olla ja muut vieraat alkoivat hävitä alueelta illan mittaan. Tulikuuma mökki täynnä hyttysiä piti huolen tunnelmasta aina silloin kun unohti pelätä sitä, että sänky sanoo sopimuksensa lopullisesti irti. Häppä oli omistajalle ilmeisesti maistunut jo jokusen kesän, siinä kunnossa paikka oli. Kerrankin pääsimme jo aamusta liikkeelle ennen polttavaa iltapäivän aurinkoa, unta ei tosin paljoakaan ollut takana.

Matka Pärnuun sujui leppoisasti vihdoin kun oltiin saamassa fillari oikeaan remonttiin, ei vanteesta tietenkään katkennut yhtään pinnaa, mahtoi vannetta hymyilyttää. Pärnuun saapuessamme oli majapaikat aikalailla täynnä. Helteet olivat ajaneet ihmiset viikonlopuksi nauttimaan pitkästä hiekkarannasta ja turisti-infon nainen kertoi soitelleensa jo aikaisemmin miltei kaikki majapaikat läpi. Ilmeni kuitenkin, että hänen kaverillaan sattui olemaan omakotitalon pihassa puutarhamökki, jota hän vuokrasi kesäisin varsin kohtuullisella hinnalla. Hannu Hanhina huomasimme istuvamme hetken päästä ihan kylillä omassa puutarhassa. Päätimme ottaa hieman lomaa matkalta ja vietimme rauhallisen viikonlopun Pärnussa.

Tänään haemme fillarin huollosta, pyykit pesulasta, vaihdamme jokusen latin valmiiksi ja lähdemme kohti Latviaa. Mitäs muuta pitkin kuin sitä surullisen kuuluisaa Via Balticaa, olkoon matkalla hyviä pyöräteitä tai ainakin vähän rekkoja. Muuten löydämme itsemme taas jostain ihan muualta kuin suunniteltiin, no se kai tässä onkin parasta.

-Ilpo